Laatokka antaa ja ottaa

Antti Kukko

Laatokka on antelias, mutta ankara. Lainaan tähän kappaleen Pyhäjärven historiaa:

Laatokan kalastajista osa oli sellaisia, jotka elivät pelkällä kalastuksella ja joilla ei muuta ammattia ollutkaan, mutta suurin osa kuului rantaseutujen maanviljelijäväestöön. Rannikkokylien pellot olivat enimmäkseen vaikeasti viljeltäviä maita, kivikkoja Riiskassa, Sortanlahdessa ja Vernitsalla, hiekkaperäisiä rapeikkoja Rantakylässä ja Lohijoella. Suuritöiset ja usealla pienet viljelysmaat panivat maanviljelijän luomaan silmänsä meren ulapalle ja etsimään sieltä lisäpeltoa. Siellä Laatokan silmänkantamattomilta aukeilta ja satojenkin metrien syvyydestä rantaseutujen miehet korjasivat usein runsaastikin veden viljaa. "Tilapäiskalastaja, joka asettaa katiskan ja laskee verkon tai pari, saattaa ajatella, että Laatokankin kalastajan ammatti on jotakin ajanvieton tapaista urheilua. Asiaan perehtynyt tietää, että se on raskasta työtä. Monastikin joutuu tilanteihin, joissa on katsottava kuolemaa silmiin ja nopea neuvokkuus vain niistä miehen hengissä selvittää. --- Meri antaa yhtenä päivänä, toisena se ottaa säälimättä kaikki. Nopeasti se tekee köyhästä rikkaan , mutta yhtä nopeasti rikkaasta köyhän", tähän tapaan kuvaa sivusta seurannut Laatokan kalastajan oloja."  



Maria ja Wilho Kukko sekä tytär Tyyne
 

Simo ja Maria Kukon perhekään ei saanut elää ja kalastaa Heinäsenmaassa ilman Laatokan vaatimaa veroa. Kaksi heidän pojistaan hukkui syysmyrskyisellä Laatokalla yhtä aikaa vuonna 1915.

Vanhempi hukkunut oli 27-vuotias Wilho Kukko, joka oli ammattikalastaja ja perheellinen mies. Suremaan jäivät vaimo Maria ja kaksivuotias tytär Tyyne. Nuorempi hukkunut oli Wilhon veli Antti Kukko, joka oli vain 12-vuotias.


Lähteet:
Reino O. Kukko: Kukkojen suku, 1980.

• Impi Wiika: Vpl Pyhäjärvi. Kappale kannakselaisvaiheita, 1950. 



Simo Kukko perheineen eli Laatokan saaressa

Viipurinläänin Pyhäjärven Riiskassa alkoi Simolan Kukoilla elintila käydä vähiin 1800-luvun loppupuolella ja niinpä perheen toiseksi vanhin poika Simo (sukutaulu R 52, Kukkojen suku II) vaimoineen teki rohkean päätöksen. He vuokrasivat Heinäsenmaan saaren Laatokalta, muuttivat sinne vuonna 1888 ja elivät siellä loppuelämänsä.

Simon (1853-1937) vaimo Maria (1865-1931) oli myös riiskalainen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Palakia Klementjeff, mutta hän muutti etunimensä Mariaksi siirryttyään kreikkalaiskatolisesta luterilaiseen kirkkoon.

Maria ja Simo Kukko

Heinäsenmaa eli Heinsimä on Laatokalla noin Käkisalmen ja Valamon puolivälissä. Se kuului Kurkijoen kuntaan. Saari oli ajoittain erityksissä mantereesta kelirikkojen vuoksi.

Heinäsenmaa keskellä ylhäällä

Kukot saivat asuttavakseen vanhan tullirakennuksen. Heidän pääelinkeinonsa oli kalastus, mutta he elivät lähes täydessä omavaraistaloudessa. Lehmästä saatiin maitoa sekä lampaista villaa ja lihaa.

Vaimo synnytti Heinäsenmaalla saunassa kahdeksan lasta ja kätilönä oli aina - kukapa muu kuin Simo.

Myöhemmin Kukot saivat seuraa saarelle, sillä sinne perustettiin rannikkotykistön linnake. Kukot ja sotilaat näyttävät muodostaneen pienoisyhdyskunnan saarella.

Olavi Väliahon isä Reino on palvellut kapitulanttina kyseisellä tykistöasemalla. Olavi on kirjoittanut kirjan isänsä elämästä. Lainaan siitä tähän pitkähkön pätkän. Lainauksessa ilmenee siviilien ja sotilaiden yhteiselon luonne ja kuvataan keliolosuhteiden tuomio vaikeuksia.

"6.11.1928 seurasi komennus Heinäsenmaan linnakkeelle. Tämä ulkosaari kuului Kurkijoen pitäjään. Aikoinaan saari kuului Valamon luostarille. Mantereelle oli matkaa toistakymmentä kilometriä, josta posti saatiin. Heinäsenmaassa asui Kukon kalastajaperhe. Linnakkeella oli suuri, tyypillinen kasarmi- ja pienempi henkilörakennus sekä kaksi Canet-tykkiä. Se toimi vartiolinnakkeena, jossa oli muutama asevelvollinen vartio- ja huoltotehtävissä. Kalastajaperheellä oli muutama lehmä saarella. Maitoa saatiin myös linnakkeen asukkaille. Syksyllä tuli aikaisin talvi. Kelirikko jatkuii pitkän aikaa. Reinolla oli mukana kihlattu morsiain Aino Kojo, joka jäi saarelle huonon sään vuoksi. Mantereelle ei päässyt millään konstilla. Moottorivene juuttui jäihin. Jalkaisin ei päässyt, jää ei kestänyt vielä. Nuoripari vietti saarelaiselämää, tutustuen Laatokan syysmyrskyihin ja sen oikuttelevaan säähän. Se oli molemmille uusi elämys, mantereella aikaisemmin asuneelle. Myös säätiedot ilmoitettiin puhelimitse patteristojen esikunnille päivittäin. Sydäntalvella oli asevelvollisetkin siirretty mantereelle koulutuspatterille. Kanssakäymistä jatkui Kukon ystävällisen perheen kanssa. Käytiin päivittäin kylässä. Myös usein kutsuttiin saunomaan. Aino teki käsitöitä. Reino nikkaroi puutöitä. Luettiin kirjoja. Vihdoin päästiin käymään suksilla postissa mantereella, matkaa jatkettiin Kesvalahdelle sukuloimaan. Matkalaiset saatettiin hevosella takaisin Heinäsenmaahan. Saariston hevosten reessä oli aina mukana lankkulautoja. Laatokalla muodostui jäähänä hyvin nopeasti ja helposti railoja, jotka ylitettiin mukana olevilla lankuilla. Hevosetkin olivat tottuneet siirtymnään lankkuja pitkin railojen yli."

Olavi Väliaho kertoo, että Aino ei päässyt äkillisesti kuolleen sisarensa hautajaisiin keliesteiden vuoksi.  

Kukkojen sukuseura teki kesällä 2012 matkan Vpl. Pyhäjärvelle ja Valamoon. Palatessamme luostarisaaresta kävimme lähellä Heinäsenmaata. Kippari ei oikein tohtinut ajaa rantaan, koska laituri näyttää romahtaneen.  Laiturin jäänteen näkyvät näissä kahdessa kuvassa.

Täällä näet Erkki Marttilan laittaman valokuvan mitä ilmeisemmin samasta paikasta jatkosodan ajalta. Kuvassa näkyy armeijan rakennuksia.

Jos haluat lukea lisää Heinäsenmaan sotilaskäytöstä, tarinaa löytyy täältä.


Lähteet:

• Reino O. Kukko: Kukkojen suku, 1980.
• Olavi Väliaho: Laatokan laineet, 1991